”Jotta maailma muuttuisi lastensa arvoiseksi.”

Vasu2017 – varhaiskasvatussuunnitelman perusteet asettavat lapsen entistä vahvemmin keskiöön. Lapsi on aktiivinen toimija, joka tutkii, toimii, oppii ja kokee. Hän osallistuu ja vaikuttaa. Lapsi on ainutlaatuinen yksilö omine vahvuuksineen ja tarpeineen. Kirkon varhaiskasvatuksen näkökulmasta tämä ei ole uutta. Osallisuudesta sekä lapsen tarpeiden huomioimisesta on puhuttu monissa kirkon kasvatuksen asiakirjoissa.  Seurakunnan toiminnassa huomioidaan lapsen kokonaisvaltaisuus sekä hänelle ominaiset toimintatavat myös kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta.

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisellä on erityinen asema Jumalan luomassa maailmassa. Jumala loi ihmisen kuvakseen (1.Moos 1:26-27), ainutkertaiseen ja jatkuvaan yhteyteen ja vuoropuheluun hänen kanssaan. Luomiseen liittyy myös ihmisten keskinäinen kumppanuus: ihminen voi kasvaa ja elää vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Luterilaisen ymmärryksen mukaisesti kristillinen ihmiskäsitys sisältää ajatuksen ihmisen kokonaisvaltaisuudesta. Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Hän on samanaikaisesti henkinen, hengellinen, ruumiillinen, seksuaalinen, älyllinen, emotionaalinen, sosiaalinen, biologinen, aistillinen ja paljon muuta.

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisyys toteutuu täydesti silloin, kun ihminen hahmottaa koko elämänsä pyhän ja äärettömän yhteydessä, Jumalan kasvojen edessä. Hengellisyys ei ole muusta elämästä erillinen saareke, vaan luonnollinen osa ihmisen – lapsen ja aikuisen – arkea ja elämää.

Kaikki ihmisen ulottuvuudet ovat Jumalan luomia ja suunnittelemia. On perusteltua ja tarpeen, että koko ihminen otetaan huomioon myös kirkon kasvatuksessa varhaiskasvatuksesta lähtien. Tämän mahdollistamiseksi toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa tulee tehdä tietoisia pedagogisia valintoja ja ratkaisuja.

Blogi11.12.SR

Lapset seurakuntalaisina –asiakirjassa todetaan, että kirkon varhaiskasvatus on lasta varten ja sillä pyritään lapsen hyvään. Toiminta on lapsilähtöistä: lapsen tarpeista ja kiinnostuksesta kumpuavalle toiminnalle sekä lapsen aktiivisuudelle ja luovuudelle annetaan tilaa. Samalla aikuinen on vastuussa lapsesta ja pitää huolta toiminnan ja vuorovaikutuksen turvallisista rajoista.

Lapsuus on ainutlaatuinen vaihe ihmisen elämänkulussa, sillä silloin luodaan perustaa koko elämää varten. Lapsella on aina oikeus saada olla turvassa, rakastettu ja hyväksytty. Lapsella on oikeus omaan lapsuuteensa- leikkiin ja huolettomuuden kokemuksiin. Lapsena oleminen on tärkeämpi kuin se, mitä lapsesta joskus tulee. Jeesuksen opetuksista nousee hyvin vahva näkemys lapsen arvosta ja merkityksestä. Läsnäolollaan lapsi siunaa seurakuntaa ja aikuisia ympärillään – myös haastamalla heitä uudistumaan ja muuttumaan. Seurakunnan tehtävänä on Jeesuksen esimerkin mukaisesti siunata lapsia ja nostaa heidät keskelle seurakuntaa, esimerkiksi aikuisille.

Jokaisella lapsella on tarve sekä oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Kirkon varhaiskasvatuksessa lapsen tulee saada kokemus siitä, että hän kelpaa sekä ihmisille että Jumalalle, joka rakastaa ja pitää hänestä huolta. Kirkon toiminnan ytimessä on myös armo ja anteeksianto. Erehdyksistä ja virheistä huolimatta meidät hyväksytään ja meille annetaan anteeksi. Armo merkitsee koko ihmisen hyväksymistä; se on enemmän kuin yksittäisten tekojen anteeksisaamista.

Lapsikäsityksemme tulee näkyväksi jokaisena päivänä arjen toiminnassa. Meidän tulee nähdä lapsi ja vahvistaa sitä, mikä on hyvää.  Ilmapiirin, vuorovaikutuksen ja rakenteiden tulee tukea lasten osallisuutta ja aktiivista toimijuutta sekä kannustaa uteliaisuuteen, ajatusten jakamiseen, uuden kokeiluun ja yritteliäisyyteen. Aikuisen pysähtyminen yhteiseen ihmettelyyn ja pohdintaan lasten kanssa vahvistaa lasten kokemusta omasta arvostaan.

Lasta kunnioittava ja kiireetön ilmapiiri rohkaisee lasta kertomaan myös mieltä askarruttavista asioista ja kysymyksistä. Lapsen ajatuksiin tulee suhtautua tosissaan ja ottaa hänen mielipiteensä huomioon. Lapsen tulee saada leikkiä, liikkua, levätä, hiljentyä, rauhoittua, tuntea turvallisuutta ja kokea pyhän läsnäoloa elämässään.

Lapsiryhmä ja turvalliset aikuiset antavat mahdollisuuden elää todeksi lähimmäisenrakkautta, vastuullisuutta ja toisen ihmisen kunnioittamista. Kohdatessaan itse arvostusta ja kunnioitusta lapsi oppii myös arvostamaan toisia.

”Jokaiselle lapselle pitäisi sanoa: sinä olet ihme, sinä olet ainutlaatuinen, sinun kaltaistasi lasta ei ole vielä tässä maailmassa, ei sinun jakojasi, käsivarsiasi, taitavia sormiasi, ei tapaasi jolla liikut. Sinusta saattaa tulla Shakespeare, Michelangelo, Beethoven. Sinulla on kykyjä, vaikka mihin. Niin, sinä olet ihme! Ja kun kasvat, voisitko vahingoittaa jotakuta, joka on ihme, niin kuin sinäkin. Sinun täytyy ponnistella – jotta maailma muuttuisi lastensa arvoiseksi”.

(Pablo Casals, Teoksessa: Hünther & Hauser, 2012. Jokainen lapsi on ihmeellinen).

Pohdittavaksi:

  • Miten käsityksemme lapsesta näkyy arjen toiminnassa?
  • Minkälaista lapsikäsitystä toimintakulttuurimme välittää?
Teksti: Mirva Sandén ja Raija Ojell, Kirkkohallitus
Kuva: Satu Reinikainen, Seurakuntaopisto
Mainokset

Ajatuksia arvioinnista 

Uudessa Vasussa yhtenä keskeisenä näkökulmana on varhaiskasvatustoiminnan kehittäminen arvioinnin avulla. Arviointia tulee tehdä suunnitelmallisesti ja säännöllisesti ja sitä toteutetaan niin järjestäjätason, yksikkötason kuin yksilötason näkökulmasta. Kunnallisessa varhaiskasvatuksessa se tarkoittaa, että järjestäjätaso (kaupungin varhaiskasvatus) arvioi, yksikkötasolla päivähoitoyksikkö/päiväkoti arvioi (esimerkiksi ryhmävasujen avulla) toimintaansa ja yksilötasolla arvioidaan lasten varhaiskasvatussuunnitelmien toteutumista, haastatellaan lapsia tai keskustellaan heidän kanssaan ja esimerkiksi arvioidaan lasten osallisuutta suhteessa toiminnan suunnitteluun, sen toteuttamiseen ja arviointiin. Toiminnan tulee vastata yksittäisen lapsen lisäksi koko ryhmän tarpeisiin.

Taustalla kehittämisessä on myös ajatus oppivan organisaation toimintakulttuurista. Toimintakulttuuri on yksi niistä Vasun osa-alueista, jota halutaan erityisesti kehittää.

Tärkeää on arvioida nimenomaan aikuisten vuorovaikutuksellista ja pedagogista toimintaa. Erilaisia uusia arvioinnin menetelmiä on kehitetty ja niitä on hyvä kokeilla. Esimerkkinä ovat ”Tulevaisuuden kirjoittaminen” tai ”Tilanneanalyysi toiminnan arvioinnin ja kehittämisen menetelmänä”. (Ahonen 2017,290- 296).

Jotta voidaan kehittää varhaiskasvatusta oikeaan suuntaan, on saatava tietoa toiminnasta. Arviointi onkin osaltaan tiedon keruuta. Sen avulla saadaan tietoa toiminnan kehittämiskohdista, mutta myös vahvuuksista. Arviointi antaa palautetta toiminnasta sekä sen toteuttajille että siihen osallistuville perheille. Arvioinnin tuottama tieto on myös tärkeä työväline päätöksentekijöille: mihin asioihin on hyvä suunnata resursseja ja minkälaisia, tai onko tarpeen järjestää koulutusta joistakin sisällöistä.

Kirkon varhaiskasvatuksessa toimintaa on perinteisesti arvioitu suhteessa toimintasuunnitelmaan ja erilaisten kyselyjen avulla. Syksyllä kauden alkaessa on tehty toimintasuunnitelma, jota on joulukuussa arvioitu. Tammikuussa on päivitetty toimintasuunnitelmaa ja toukokuun lopussa on vielä arvioitu kevätkautta suhteessa päivitettyyn toimintasuunnitelmaan. Useimmissa seurakunnissa toteutetaan erilaisia kyselyjä ja haastatteluja kerholaisille ja kerholaisten vanhemmille. Lapset ovat saaneet piirtää esim. siitä, mikä kerhossa on ollut kivaa. Saatua palautetta on hyödynnetty tulevaa toimintaa ja koulutuksia suunniteltaessa. Kehityskeskusteluissa on myös arvioitu toimintaa: miten hyvin olen onnistunut toteuttamaan strategisia painopisteitä varhaiskasvatustoiminnassani.

board-2303314_960_720

Mitä ja miksi arvioidaan?

Ennen arvioinnin aloittamista on syytä kirkastaa ajatus siitä, mitä ja miksi haluamme arvioida? Arvioidaanko kirkon varhaiskasvatuksessa myös toimintaa niin järjestäjätasolla (yksittäisen seurakunnan varhaiskasvatustoiminta), yksikkötasolla (tietty päiväkerhoryhmä) ja yksilötasolla (kerholainen)? Arviointia tehdessä on hyvä kysyä onko arviointi ”yhteismitallista” ja mihin toteutunutta toimintaa verrataan, mitkä ovat pedagogiset/sisällölliset tavoitteet ja missä ne on määritelty? Arvioidaanko toimintaa suhteessa oman seurakunnan strategiaan tai varhaiskasvatuksen kehittämissuunnitelmaan (Vake)? Vai suhteessa Vasun toteutumiseen? Hyödynnetäänkö Lapset seurakuntalaisina –materiaalia? Tai arvioidaanko toimintaa suhteessa johonkin laajempiin koko kirkon strategisiin painopisteisiin tai tulevaisuuden suuntaviivoihin?

Seurakunnissa ei ole kovinkaan paljon tehty ryhmätason arviointia. Uuden vasun myötä on joissakin seurakunnissa tänä syksynä kokeiltu päiväkerhojen ryhmävasujen tekemistä, jolloin toiminnan arviointia voidaan tehdä myös ryhmätasolla. Olennaista on huomata, että ilman suunnitelmaa ja tavoitteiden laatimista, ei voi tehdä arviointiakaan. Jonkinlainen suunnitelma, kriteerit ja tavoitteet täytyy aina olla, joihin toteutunutta toimintaa peilataan.

Arvioinnin työkaluina ovat erilaiset kyselyt, haastattelut, keskustelut, ryhmätyönohjaus, tiimipalaverit, kehityskeskustelut, koulutukset, itsearviointi ja vertaisarviointi, joita kannattaa monipuolisesti hyödyntää.

Arviointi ja kehittäminen muodostavat kokemuksellisen oppimisen -kehän. Tehdään tai kokeillaan jotain toimintaa käytännössä, jonka jälkeen arvioidaan ja reflektoidaan sitä suhteessa johonkin teoriaan/ viitekehykseen (Vasu, Vake, kirkon kasvatuksen asiakirjat, paikalliset strategiat) ja opitaan siitä, mitä huomataan ja jälleen kokeillaan uudelleen. Näin taas kehittäminen ja arviointi jatkuvat.

Kysymyksiä pohdittavaksi:

  • Mitä ja miksi haluamme arvioida omassa varhaiskasvatustiimissämme (suhteessa Vakeen ja Vasuun sekä kirkon kasvatuksen painopisteisiin)?
  • Mitkä ovat meidän kehittämiskohteita tänä vuonna? (Tarvitsemmeko jotain koulutusta siihen?)
  • Mitkä ovat meidän vahvuuksiamme? Miten ne tehdään näkyväksi?

Lähteet:

Ahonen, Liisa (2017) Vasun käyttöopas, PS-KUSTANNUS

Turun kaupungin varhaiskasvatussuunnitelma 2017, Turun kaupunki

Teksti: Jasmin Nisunen

Kuva: Pixabay

 

Päiväkerhon toimintakulttuurin kehittäminen

Päiväkerhon toimintakulttuuri on muovautunut pitkän ajan kuluessa ja monenlaisten vaiheiden kautta sellaiseksi kuin sen tänään tunnemme. Päiväkerhotoiminta on nykyään arvostettua ammatillista varhaiskasvatusta, jonka ytimessä on kristillinen kasvatus. Toimintaa ohjaavat sekä kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjat että yhteiskunnan varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Nämä luovat pitkälti perustan myös päiväkerhon toimintakulttuurille, jossa vaikuttaa tietenkin myös jokaisen seurakunnan oma paikallinen toimintakulttuuri. Paikallisseurakuntien toiminnan moninaisuus on nähtävä rikkautena, joka edesauttaa kirkon varhaiskasvatuksen kehittämistä.

Toimintakulttuuria on aika ajoin hyvä tarkastella totuttujen ja tuttujen toimintamallien, rakenteiden ja rutiinien kautta. Tällöin saadaan näkyviin konkreettisia kysymyksiä, joiden kohdalla on hyvä pysähtyä kysymään, mitä asioita on syytä säilyttää, mitä muokata ja mistä ehkä voi myös luopua. Ja perustella ratkaisut sekä pedagogisesti että teologisesti.

Mitä olisi tärkeä säilyttää, mistä voidaan luopua?

Kirkon varhaiskasvatustoiminnassa on muutamia tyypillisiä piirteitä, jotka toimivat hyvinä esimerkkeinä toimintakulttuurin tarkastelussa. Päiväkerhotyölle on ominaista melko vahva lastenohjaajien keskinäisen suunnittelun toimintakulttuuri. Tämän arviointiin haastaa meitä nyt vasu, jossa suunnittelun lähtökohtana ovat lapsen mielenkiinnon kohteet ja ilmiölähtöinen oppiminen. Millaista voisi olla lasten mielenkiinnon kohteista lähtevä – ja samalla päiväkerhotoiminnan luonteeseen sopiva uudenlainen suunnittelutapa?

Päiväkerho- ja perhekerhotoimintaan on aina vaikuttanut vahva jumalanpalveluselämään kasvattamisen perinne, mikä on hyvin perusteltua kristillisen kasvatuksen näkökulmasta katsottuna. Tämä painotus näkyy käytännössä muun muassa siten, että pääsääntöisesti jokaisessa kokoontumisessa toteutetaan erillinen hartaushetki. Millä tavalla hartaudellinen sisältö voisi rakentua muun toiminnan sisälle ja samalla pysyä kiinni jumalanpalveluskasvatuksen ytimessä? Miten lasten vanhemmille kerrotaan siitä, miten kristillinen kasvatuksen sisällöt näkyvät toiminnassa silloinkin, kun ne eivät toteudu erilisinä hartauksina?

Päiväkerho Maikkulan kappelissa 2015

Kerhotoiminnalle on ollut tyypillistä myös melko strukturoitu rakenne ja aikataulu, jonka mukaan kerho etenee. Tälle löytyy hyviä perusteluja lähtien rutiinien tuomasta turvallisuuden tunteesta lapselle. Mutta mikä määrä toistuvia rutiineja ja tuttuutta on oikeasti lapselle tarpeen? Ja mahtuuko tällaiseen struktuuriin riittävästi leikkiä? Leikki on kuitenkin lapselle tutkitusti ominaisin tapa oppia uusia asioita, myös kristillisen kasvatuksen sisältöjä. Voisiko leikkiin varata vieläkin enemmän aikaa ja miten sama leikki voisi jatkua seuraavassa kerhokerrassa?

Kerhotoiminta on myös aikoinaan painottunut sisällä tapahtuvaksi toiminnaksi ja ulkoilua on ollut vain vähän. Toki retkiä on myös järjestetty, mutta melko satunnaisesti. Nykyään päiväkerhoissa ulkoillaan säännöllisemmin ja se on luonnollinen osa kerhoa. Tämä on ilahduttava suunta! Ulkoillessa voidaan toteuttaa luontevasti monia sisältöjä, kuten ympäristökasvatusta, joka myös on osa kristillisen kasvatuksen sisältöjä.

Toimintakulttuurin muuttaminen vie ilman muuta aikaa. Kyse on pitkäjänteisestä työstä, joka etenee askeleittain. Se vaatii kasvattajilta riittävästi tietoa vasusta ja toimintatapojen uudelleenarviointia. Mitkä ovat meidän vahvuuksia, mikä jo toimii suhteessa kirkon ohjaavien asiakirjojen ja vasun tavoitteisiin? Entä mikä on ehkä sellaista, josta voimme luopua ja samalla säilyttää ydintehtävämme?

Usein muutos aiheuttaa pelkoa siitä, että luovumme samalla jostain olennaisesta ja todella tärkeästä. Kirkon omaleimainen varhaiskasvatus voi kuitenkin säilyä siitä huolimatta, että luovutaan joistakin vanhoista käytännöistä.

Toimintakulttuurin kulmakiviä: pedagogiikan johtaminen, osallisuus, vuorovaikutus ja arviointi

Toimintakulttuurin kehittäminen vaatii pedagogiikan johtamista. Varhaiskasvatuksessa on oltava rakenteet, jotka tukevat uuden oppimista. Ajatus oppivasta organisaatiosta on tärkeää – olemme kaikki työssä myös oppimassa koko ajan. Voimme oppia kokemuksesta, kollegalta, lapsilta, lukemalla ja omaa toimintaa reflektoiden esim. yhteisissä koulutuksissa ja tiimipäivissä.

Mitä toiminnassa tulisi arvioida? Leikki on yksi keskeisimmistä asioista uudessa Vasussa, joten siitä on hyvä aloittaa. Varhaiskasvattajien tulee tiedostaa pitkäkestoisen leikin merkitys lapsen mielikuvituksen ja ajattelun kehittäjänä. Esimerkiksi leikkikyselyn avulla voi arvioida, miten lapsi kokee päiväkerhon varhaiskasvatusympäristön, mitkä asiat tukevat leikkiin painottuvaa toimintakulttuuria ja mitkä ehkä estävät – ja miten niitä esteitä voisi purkaa?

Osallisuus on yksi tärkeä näkökulma, kun puhutaan uuden vasun mukaisesta toimintakulttuurista. Tämä näkyy muun muassa siinä, että lapset ovat mukana kaikessa toiminnassa – niin toiminnan suunnittelussa, toteuttamisessa ja arvioinnissa. Se, että lasten aloitteet, näkemykset, mielipiteet ja kokemukset otetaan vakavasti ja toimintaan vaikuttavasti huomioon, lisää lapsen kokemusta siitä, että hän on arvokas ja hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa toimintaan ja olla aidosti osallinen siinä.

Vuorovaikutus on myös yksi keskeisistä asioista, kun rakennetaan lapsen kokonaisvaltaista kasvua palvelevaa toimintakulttuuria. ”Varhaiskasvatus toteutuu henkilöstön, lasten ja ympäristön vuorovaikutuksessa” (Vasu 2016, 21). Millaista on laadukas vuorovaikutus kirkon varhaiskasvatuksessa? Toteutanko kasvatustyössäni lämmintä vuorovaikutustapaa?

Pohdittavaksi:

Mitkä ovat oman seurakuntanne varhaiskasvatuksen toimintakulttuurin vahvuuksia suhteessa uuteen Vasuun (2016)? Voit vaikka peilata niitä alla olevaan listaan:

  1. Oppiva yhteisö
  2. Osallisuus
  3. Vuorovaikutus
  4. Leikki ja oppiminen
  5. Tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus
  6. Kulttuurien moninaisuus ja kielitietoisuus
  7. Hyvinvointi, turvallisuus ja kestävä elämäntapa
  8. Oppimisympäristöjen moninaisuus
  9. Yhteistyön voima

Lähde: Liisa Ahonen (2017, 60- 119) Vasun käyttöopas, PS-KUSTANNUS

Teksti: Jasmin Nisunen

Kuva: Sanna Krook, Kirkon kuvapankki

Ihmetellään ilmiöitä

Muistan ikäni oppitunnin, jota olin luokanopettajanopintojeni auskultointivaiheessa seuraamassa eräässä peruskoulussa. Opettaja aloitti oppitunnin kysymällä oppilailta, mitä he haluavat tänään oppia. Saman tien luokasta tuli vastaus, jota lähdettiin tarkentamaan yhdessä. Muutamassa minuutissa päivän työskentelysuunnitelma oli valmis. Tästä seurasi opettajan jatkokysymys: Kertokaa, miksi pyrimme aktivoimaan oppimisessa mantelitumaketta ja etuotsalohkoa? Johon koko luokka vastasi yhteen ääneen: Jotta työmuisti ja keskittyminen kehittyisivät!

Meneillään oli alakoulun oppitunti, jossa toteutettiin ilmiölähtöistä oppimista. Koulun oppilaita seuratessa ja haastatellessa syntyi vahvasti vaikutelma, että oppilaat ovat motivoituneita oppimaan ja että he todella keskittyivät oppitunneilla. Myös oppilaiden oppimaan oppimisen taidot ja sosiaaliset taidot näyttivät olevan hyvät. Kokemus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Esiruokous_maapallo

Olen useita kertoja pohtinut ilmiöoppimisen mahdollisuuksia kasvatuksessa ja opetuksessa eri ikävaiheissa. Varhaiskasvatuksessa on pitkään toteutettu teemaoppimista, eheytettyä oppimista, projektioppimista jne. Luultavasti kaikilla näillä on tähdätty samaan pyrkimykseen: lapsen kasvun ja oppimisen kokonaisvaltaiseen tukemiseen. – Itse näkisin, että ilmiölähtöisyys haastaa meitä vielä pidemmälle: yhdessä oppimiseen myöskin silloin, kun jokin ”projekti” saatu päätökseen. Ilmiölähtöisyys haastaa hyppäämään yhdessä oppimisen ihmeelliseen ja tuntemattomaan maailmaan niin, että lapsesta tulee aktiivinen toimintansa subjekti.

Lapsen mielenkiinnon kohteista lähtevää pedagogiikkaa

Ilmiölähtöisessä oppimisessa keskiössä ovat ajattelun ja oppimaan oppimisen taidot sekä sosiaalisen oppimisen taidot. Ilmiölähtöisyydessä lähdetään liikkeelle lapsen kiinnostuksen ja motivaation kohteista, tutkitaan ja ihmetellään asioita yhdessä. Jos varhaiskasvatuksessa toteutetaan ilmiölähtöisyyttä, toteutuvat silloin uuden vasun tavoitteet ja sisällöt. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan vaatii kasvattajalta perehtyneisyyttä aiheeseen sekä halua heittäytyä uudenlaiseen tapaan tehdä asioita.

Sitä mukaa, kun neuropsykologian ymmärrys aivojen toiminnasta ja oppimisesta on lisääntynyt, on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota juuri oppimaan oppimisen taitoihin ja vuorovaikutuksen merkitykseen kasvatuksessa. Oppiminen on aivoissa monimutkainen ja kokonaisvaltainen prosessi, johon vaikuttavat merkittävästi tunteet ja lapsen kokemus kuulluksi tulemisesta.  Ajattelen, että erityisesti meillä seurakuntien varhaiskasvatuksessa on hyvät mahdollisuudet kohdata ja kuunnella lasta. Lisäksi meillä on kristillisen etiikan ja vahvan varhaiskasvatuksen osaamisen myötä valmiuksia vahvistaa lapsen positiivista kokemusta lapsiryhmässä toimimisesta sekä rakastavasta ja hyväksyvästä vuorovaikutussuhteesta. Voimme tarjota seurakuntien varhaiskasvatuksessa lapselle kokemuksia, joilla voi olla kauaskantoinen merkitys lapsen kasvulle ja oppimiselle.

Ilmiölähtöisyys varhaiskasvatuksessa on herättänyt kiinnostusta seurakuntien varhaiskasvatuksessa. Mielestäni ilmiölähtöisyys avaa seurakuntien varhaiskasvatukselle uusia mahdollisuuksia kehittää yhteistä varhaiskasvatusta ja nostaa katsomuskasvatuksen merkitystä yhteiskunnan varhaiskasvatuksessa. Olen kouluttanut aiheesta vuoden 2017 aikana ja tähän liittyvä koulutus löytyy myös vuoden 2018 tilauskoulutuksista. 

Ihmetellään ilmiöitä yhdessä, innostutaan oppimisesta ja uuden vasun avaamista mahdollisuuksista!

Pohdittavaksi:

  • Millä tavalla voisit lähteä toteuttamaan ilmiölähtöistä toimintatapaa työssäsi?
  • Millä tavalla saa parhaiten selville alle kouluikäisten lasten mielenkiinnon kohteet?
  • Mitä haasteita liittyy ilmiölähtöisen pedagogiikan toteuttamiseen seurakunnan kerhotyössä?
Teksti: Johanna Heikkinen, Nuori kirkko
– Muokattu Pieni on Suurin lehdessä 4/2017 julkaistusta artikkelista
Kuva: Satu Reinikainen, Seurakuntaopisto

Lapsen osallisuus – iloa ja innostusta

Osallisuus on viime kädessä kokemus siitä, miltä tuntuu olla jossakin yhteisössä: tulenko kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Lapsen ensisijaisia yhteisöjä ovat perhe, suku, kaverit, päiväkoti ja erilaiset kerhot, eli ryhmät, joissa lapsi elää arkeaan. Osallisuuden kokemus synnyttää lapsessa silmin nähtävää iloa ja innosta sekä luo pohjan myös oppimiselle. Aikuisen rooli lapsen osallisuuden toteutumisessa on äärettömän tärkeä. Lapselle osallisuus on totta silloin, kun hän voi välittää kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tunteitaan, ja kun aikuinen tavoittaa jollakin tavoin tämän lapsen näkökulman. Tämä edellyttää aikuiselta tahtoa ja taitoa kuulla ja tulkita lapsen viestejä.

SR_blogiin

Uudessa vasussa osallisuus nähdään yhtenä johtavana pedagogisena arvona, jota ei voi ohittaa. Kirkon varhaiskasvatuksessa osallisuuteen tulee myös oma lisäsävynsä. Kirkko on jo lähtökohdissaan osallisuuden yhteisö, toisin sanoen seurakuntalaiset muodostavat seurakunnan. Siksi on luovuttamatonta, että myös pienillä lapsilla on oikeus kokea osallisuutta omaan seurakuntaansa. Osallisuus on siten aivan seurakunnan työn ytimessä – jo pelkästään Jeesuksen opetuksen ja esimerkin kautta. Tämä antaa osallisuudelle erityisen vahvan painoarvon kirkon varhaiskasvatuksessa. Seurakunnan varhaiskasvatuksessa on pidettävä nämä molemmat näkökulmat mielessä: osallisuuden pedagogiikkaa toteuttamalla vahvistetaan sekä lapsen kokonaisvaltaista kasvua että hänen osallisuuttaan omaan seurakuntaansa ja uskontoonsa.

Osallisuus edellyttää tekoja

Kirkossa osallisuudesta on puhuttu erittäin paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana, mikä on ehdottoman tärkeää. Osallisuus on kuitenkin asia, joka toteutuu vain silloin, kun se tuottaa ihmiselle konkreettisen kokemuksen siitä, että olen osa yhteisöä ja voin vaikuttaa omiin asioihini. Tällaiset kokemukset syntyvät – tai jäävät syntymättä – arjen ympäristöissä ja kohtaamisissa. Lapsista puhuttaessa on muistettava, että aikuinen on aina määräävässä asemassa suhteessa lapseen. Tästä syystä lapsi ei pysty kokemaan osallisuutta ellei aikuinen anna siihen mahdollisuutta. Siksi seurakunnan toiminnassa, päivä-, perhekerhoissa, leireillä ja jumalanpalveluksissa lasten osallisuus toteutuu vain, jos aikuiset tahtovat ja osaavat mahdollistaa sen.

Osallisuus seurakunnan varhaiskasvatuksen arjessa

Kun tavoitteena on lapsen osallisuuden vahvistaminen,  seurakunnan kaikkea  toimintaa on tarkasteltava osallisuuden silmälasien lävitse. Osallisuus alkaa toteutua, kun lapsille ja heidän vanhemmilleen annetaan riittävästi tietoa, selvitetään ja huomioidaan heidän mielipiteitään, lapset saavat osallistua toiminnan suunnitteluun ja toteututtamiseen, työntekijät valitsevat osallisuutta edistäviä toimintamalleja sekä havainnoivat ja kehittävät omia vuorovaikutustapojaan. Kaiken tämän taustalla on ennen kaikkea tahto toimia osallisuutta edistävällä tavalla. Osallisuuden tahtotilasta alkaa väistämättä syntyä monenlaisia kysymyksiä:

  • Onko lapsilla ja heidän vanhemmillaan riittävästi tietoa siitä, mitkä ovat kerhon / toiminnan tavoitteet ja sisällöt?
  • Mitä tiedämme ryhmämme lasten mielenkiinnon kohteista? Miten aikuiset hyödyntävät tätä tietoa toiminnan suunnittelussa?
  • Mistä asioista kysymme lasten/vanhempien mielipiteitä ja millä tavoin?
  • Mitä asioita lapsi itse saa valita? Mistä hän saa päättää? Pitääkö kaikkien tehdä samaa asiaa samaan aikaan vai voiko lapsi valita esimerkiksi haluaako hän tällä kertaa piirtää vai rakentaa ehkä legoilla?
  • Onko lapsilla mahdollisuus osallistua toiminnan suunnitteluun? Vai onko lasten roolina vain osallistua aikuisten suunnittelemaan toimintaan eli toteuttaa aikuisten suunnitelmia?
  • Miten huomioimme lasten ideat toiminnan aikana? Vaikuttavatko ne toimintaan?
  • Millaiset periaatteet ohjaavat aikuisen ja lapsen välistä vuorovaikutusta?
  • Onko lapsilla lupa keskeyttää aikuisten välisen keskustelun?
  • Kuka päättää, mistä puhutaan kerhon aamupiirissä? Olemmeko oikeasti kiinnostuneita siitä, mistä lapset haluavat kertoa (heidän kokemuksistaan, näkemyksistään ja mielenkiinnon kohteistaan)?
  • Osallistummeko lasten leikkiin vai teemmekö muita töitä leikin aikana?
  • Kysymmekö lapsilta millaiset hartaushetket ovat heistä kivoja?
  • Miten hartauksien aiheet / hengelliset teemat nivotaan lapsen arjen kokemuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin?
  • Miten hartaus toteutetaan yhdessä lasten kanssa tekemällä, heidän ideoimanaan ja heidän valitsemallaan tavalla?
  • Lue Matt.18:1–10. Minkä ikäisen lapsen sinä näet Jeesuksen asettavan opetuslasten keskelle? Entä, jos se olikin vauva? Mikä on olennaisinta, jotta ihan pienten lasten osallisuus seurakunnassa toteutuu?

Teksti: Hanna Pulkkinen, Seurakuntaopisto

Kuva: Satu Reinikainen, Seurakuntaopisto

 

LAPSEN HAVAINNOINTI VARHAISKASVATUKSESSA 

Havainnointi on lapsen kuulemista ja kohtaamista

Lapsen havainnoiminen on varhaiskasvatuksessa keskeinen työtapa, jolla kasvattajat saavat tärkeää tietoa lapsen oppimiseen, kasvuun ja persoonaan liittyen. Havainnoinnin avuksi on käytössä myös erilaisia lomakkeita ja välineistöä, joiden avulla havaintoja voidaan kohdistaa eri asioihin riippuen siitä, mihin ja millaista tietoa tarvitaan. Varhaiskasvatuksessa havainnoinnin tulisi toteutua kaikessa toiminnassa ja toiminnan suunnittelussa läpäisyperiaatteella niin, että tavoitteena olisi ensisijaisesti lapsen kuuleminen ja kohtaaminen. Lapsen tulisi olla kaikessa toiminnassa keskiössä ja varhaiskasvatustoiminnan suunnittelun tulisi lähteä lapsen tarpeista ja kiinnostuksesta käsin.

Lapsen havainnointia voidaan hyödyntää pedagogisena tukitoimena. Tällöin havainnoinnin avulla voidaan arvioida ja suunnitella ryhmän toimintaa ja pedagogisia rakenteita, jotka tukevat yksittäisen lapsen kehitystä tai koko lapsiryhmää. Lisäksi havainnoinnin avulla voidaan tehdä haluttuja muutoksia näkyväksi esimerkiksi toiminnan tai ryhmädynamiikan suhteen. Havainnoinnin kautta saatu tieto voi auttaa arvioimaan muutoksen tarvetta lapsiryhmän toiminnassa. Havainnointia voidaan hyödyntää muutoksen läpiviemisessä ja muutosvaikutusten seuraamisessa ja sen avulla saadaan syvempää tietoa lapsiryhmän toiminnasta ja lasten sosiaalisista suhteista. Havainnointi voi auttaa havaitsemaan lapsiryhmästä asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Se voi myös toimia kasvattajalle työvälineenä oman asiantuntijuuden ja osaamisen kehittämisessä.

Päiväkerho Maikkulan kappelissa 2015

Mitä sitten havainnoidaan?

Havainnoinnin perusperiaatteena on sen tiedostaminen, että havainnoija ei voi koskaan olla täysin objektiivinen havaintoja tehdessään. Havainnoija asettuu yhteyteen, jossa hän aistii itsessään toisen sisäistä tilaa. Usein käyttäytyminen itsessään kertoo enemmän kuin sanat, erityisesti lasten kohdalla leikin ja lapsen muun toiminnan havainnointi on tärkeässä roolissa. Lapsen leikkiä ja sosiaalista vuorovaikutusta havainnoidessa huomiota voi kiinnittää muun muassa lapsen ilmeisiin, äänen sävyyn ja äännähtelyyn, hengitykseen ja mihin tai keihin lapsi on suuntautunut/ kohdistaa mielenkiintonsa. Lapsen oppimista ja kehitystä havainnoidessa huomiota voi lisäksi esimerkiksi kohdistaa lapsen taitoihin kuten hienomotorisiin ja karkea motorisiin taitoihin, puheen ymmärtämiseen ja laajemmin kielellisiin taitoihin, silmä-käsi yhteistyöhön jne. Havaintoja tehdessä erityisen kiinnostavia ovat myös havainnoinnin aikana tapahtuvat muutokset. Millaista tietoa esimerkiksi voivat antaa muutokset lapsen käyttäytymisessä, mielialassa, toiminnassa tms.?

Havainnoinnin apuna on enenevissä määrin käytetty myös videointia. Videoinnin avulla voidaan tehdä havaintoja asioista, jotka voisivat muuten jäädä huomaamatta. Videon käytön “perinteisen” havainnoinnin tukena on huomattu kertovan usein enemmän yhteisön tarpeista sekä sosiaalisista suhteista. Videointi saattaa paljastaa piilotettuja sosiaalisia ja yhteisön toiminnan rakenteita. Lisäksi videoinnin etuna on havaintojen runsaus ja se, että tilanteesta tehtyihin havaintoihin voidaan palata.

Perusohjeena havainnointiin voisi olla, että tärkeää on havainnoijan avoin ja utelias suhtautuminen. Havaintoja tehdessä saattaa helposti sortua liialliseen tulkintaan. Tärkeää olisikin muistaa, että havainnoidessa tulisi pyrkiä pois tulkitsemisesta. Mitä vähemmän tilanteita etukäteen tulkitsee, sen parempi mahdollisuus on havaita asioita, joita ei välttämättä muuten arjessa huomaisi. Keskustele myös havainnoista yhdessä kollegoidesi sekä lasten vanhempien kanssa. Lapsen vanhempien kanssa keskustellessa voit esimerkiksi tuoda ensisijaisesti esiin oman kiinnostuksesi lapsen toiminnan tukemiseen. Havaintoja tehdessä on tärkeää pitää myös mielessä se, miksi havainnoidaan: havainnoinnin ensisijaisena pyrkimyksenä on aina tukea lasta hyvään.

Pohdittavaksi:

  • Missä tilanteissa havainnointi on helpointa omassa työssäsi?
  • Mitä tarvitaan, jotta havainnointi voisi olla luonteva, ammatillinen työväline työssäsi?
  • Millä tavalla hyödynnät havainnoinnin kautta saamaasi tietoa lapsen parhaaksi?
  • Mihin kirjaat havainnoinnin kautta saamastasi tiedosta?
  • Miten hyödynnät työparisi kanssa havainnointia ryhmäkohtaisen toiminnan suunnittelussa?
            Teksti: Johanna Heikkinen, Artikkeli julkaistu lehdessä Pikkuväki /2016
            Kuva: Sanna Krook, Kirkon kuvapankki

Vasusta vauhtia toimintakauden alkuun!

Syyskauden aloitus on monissa seurakunnissa jo hyvässä vauhdissa tai ainakin lähtökuopissa. Useissa seurakunnissa on myös pidetty varhaiskasvattajien koulutuspäiviä, joiden sisältönä arvattavasti on ollut elokuussa käyttöön otettu uusi Vasu ja sen merkitys seurakunnan toiminnalle. Hyvä näin, sillä tämä syksy on Vasun soveltamisen aikaa ihan jokaisen varhaiskasvattajan työssä.

Uudessa Vasussa toimintakulttuurin kehittäminen on keskeisessä asemassa. Vasun selkeä viesti on, että toimintakulttuuria tulee kehittää ja uudistaa. Toimintakulttuuri on käsite, joka pitää sisällään oikeastaan aivan kaiken: työtä ohjaavat arvot, pedagogiset linjaukset, vuorovaikutuksen tavan, johtamisen, osaamisen, oppimisympäristön, suunnittelun, arvioinnin ja toiminnan konkreettisen toteutuksen. Toimintakulttuurin kehittäminen on siten todella ison luokan asia, mutta tätäkään kakkua ei tarvitse haukata yhdellä kertaa. Jostain pitää kuitenkin aloittaa ja olennaista on päättää, että aloitetaan!

Kehittämisessä on olennaista käydä yhteistä keskustelua, jotta saadaan näkyviin olemassa play-stone-1744638_1920oleva tilanne ja jokainen voi kokea voivansa vaikuttaa siihen muutokseen, jota tavoitellaan. Jokaisella työntekijällä on jotain annettavaa tähän prosessiin ja toimintakulttuurin muutos voi toteutua vain, jos siihen voi jokainen sitoutua. Avoin ammatillinen keskustelu on jo sinänsä toimintakulttuurin kehittämisen lähtökohta, joten siitä on hyvä aloittaa.

Uudistaminen ja kehittäminen tarkoittaa aina jonkinlaista muutosta. Muutos ei ole tietenkään itse tarkoitus, vaan olennaista on suunta, jota kohti halutaan kulkea. Vasu antaakin toimintakulttuurin uudistamiselle selkeitä tavoitteita ja suuntaviivoja: osallisuus, leikki, kestävä kehitys, laaja-alaisen osaaminen, lapsen edun huomioiminen jne. Lisäksi on kunkin seurakunnan itse asettamat tavoitteet ja painotukset. Uuden toimintakauden alussa toimintakulttuuria onkin hyvä arvioida asetettujen tavoitteiden kautta. Tällöin on kysyttävä, miten meidän seurakuntamme varhaiskasvatuksen työ- ja toimintatavat auttavat saavuttamaan nämä tavoitteet. Tai mitkä asiat estävät niitä toteutumasta.

Hyvä tapa päästä alkuun tässäkin kehittämistyössä on hyväksi todettu “pala kerrallaan” -ajattelu. Liikkeelle voi lähteä esimerkiksi leikin kehittämisestä ja sitoa tähän prosessiin koko toimintakulttuurin uudistaminen. Tällöin keskeisiä kysymyksiä ovat: mitkä asiat meidän toimintatavoissa edistävät leikin syntymistä ja mitkä estävät sitä, missä tilanteissa leikki sujuu erityisen hyvin, kuinka paljon leikkiä rajaa “vaivattomuuden pedagogiikka” (lue: mahdollisimman vähän siivottavaa, kerhon rutiinit, työntekijöiden vanhat tottumukset jne.), saako leikki näkyä ja kuulua, mitä osaamista tarvitaan lisää, jotta leikin pedagoginen merkitys avautuu kaikille työntekijöille, osallistuvatko aikuiset leikkiin vai onko lasten leikkiaika varattu aikuisille juoksevien asioiden hoitamiseen, miten taataan leikkirauha sekä lapsille että aikuisille, mitä kerhon rakenteessa pitäisi muuttaa, jotta leikkiä ei tarvitse koko ajan keskeyttää jne. 

Vasussa on myös muita keskeisiä pedagogisia lähtökohtia, joiden kehittäminen koskee koko toimintakulttuuria. Näitä ovat esimerkiksi osallisuus, lapsen toimijuus ja ilmiölähtöinen pedagogiikka. Tai liikkeelle voi lähteä siitä Vasun ajatuksesta, että  kaikki ratkaisut on perusteltava pedagogisesti. Tämä periaate tulee lähelle lapsivaikutusten arvioinnin ideaa, jota jo nyt on tarkoitus soveltaa seurakunnan kaikessa toiminnassa. Sekä LAVA että Vasu tähtäävät lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseen ja kun lapsivaikutusten arviointia sovelletaan varhaiskasvatuksessa, niin silloin kyse on aina myös pedagogiikasta. Kun seurakunnan varhaiskasvatuksessa päätetään lähteä toteuttamaan tällaista läpi leikkaavaa “lapsen näkökulman toimintakulttuuria”, niin väistämättä tulee näkyviin ne kohdat, jotka vaativat uudistamista.

Seurakunnan varhaiskasvatuksen toimintakulttuuri sisältää myös erityispiirteitä, jotkamadonna-209995_1920 liittyvät toiminnan arvopohjaan. Kristillisen kasvatuksen perustehtävästä ei voida puhua ilman hengellistä ulottuvuutta ja kristillisen tradition sisältöjä. Yksi toimintakulttuurin kehittämisen lähtökohta onkin keskustelun käyminen pedagogiikan ja teologian välisestä suhteesta peilaten sitä uuteen Vasuun. Olennaista on puhua siitä, miten Vasun ajantasainen tieto lapsen kehityksestä ja tavasta oppia hyödynnetään kristillisen kasvatuksen sisältöjen opetuksessa. Esimerkiksi ilmiölähtöisen oppimisen hyödyntäminen ja periaatteiden avaaminen auttaa hahmottamaan, miten Vasun pedagogiikka, oppimisen alueet, laaja-alainen osaaminen ja kristillisen kasvatuksen sisällöt kulkevat käsi kädessä.

Useimmiten toimintakulttuurin uudistaminen tekee vähän kipeää. Se  vaatii uskallusta kohdata ja kyseenalaistaa omia ammatillisia uskomuksia ja käytännön rutiineja sekä rohkeutta kokeilla jotain uutta, josta ei vielä ihan tiedä mihin se johtaa. Se vaatii myös rohkeaa varhaiskasvatuksen johtamista, jossa koko henkilöstön ja lisäksi myös lasten ja huoltajien osallisuus toteutuu. Toimintakulttuurin uudistaminen on aina yhteinen matka.

Ajankohtainen vinkki: Nyt kannattaa seurata myös Varhaiskasvatuksen kehittämisverkoston LOISTO-TINDRA – blogia.

LOISTO-TINDRA -verkosto löytyy myös FB:sta.

Kysymyksiä pohdittavaksi:

  • Mitkä ovat seurakuntanne varhaiskasvatuksen keskeiset tavoitteet? Miten toimintakulttuurinne tukee näiden saavuttamista? Mitkä ovat erityisiä pullonkauloja?
  • Miten kokouksien esityslistoille raivataan tilaa toimintakulttuurin arvioinnille ja  pedagogiselle keskustelulle?
  • Millaista keskustelua teillä käydään pedagogiikan ja teologian välisestä suhteesta?
  • Mitä seurakuntasi Vakessa, Vasussa tai toimintasuunnitelmassa sanotaan leikistä?
  • Mitkä asiat kannustavat leikkiin ja vuorovaikutukseen?
  • Onko myös aikuisilla leikkirauha?
  • Miten kristillisen kasvatuksen sisällöt näkyvät leikissä?
  • Miten saamme lapset innostumaan leikistä ja iloitsemaan oppimisesta?

 

Teksti: Hanna Pulkkinen

Kuvat: Pixabay

Det finns vilja att utveckla

Tankar från deltagare på utbildningsdag om kyrkans småbarnspedagogik

Under vårvintern har fyra utbildningstillfällen ordnats om hur ”Grunderna för planen för småbarnspedagogik” inverkar på Kyrkans barnverksamhet. Tillfällena har varit ämnade för alla  församlingsanställda, som möter barn i kyrkans barnverksamhet. Många deltagare deltog på olika platser i Borgå stift. Roligt att några präster deltog fastän de flesta deltagarna var ledare för kyrkans barnverksamhet och barnledare.  Det märks att det är viktigt att få träffa andra som arbetar i kyrkans barnverksamhet och i lugn och ro ha tid att samtala om frågor som berör verksamheten. Dagens program bestod av information och presentation om hur det nya dokumentet ”Grunderna för planen för småbarnspedagogik” inverkar på kyrkans barnverksamhet. Den ena målsättningen för dagen var att inspirera deltagarnas  småbarnspedagogiska ”tänk”  och att de efteråt inleder en gemensam process i den egna församlingen. Det andra var att deltagarna får en uppfattning av att det är skillnad på kyrkans kristna fostran och daghemmets åskådningsfostran.

Kyrkans barnverksamhet

Päiväkerho Maikkulan kappelissa 2015

För deltagarna känns det naturligt att följa de nya pedagogiska mål som framkommer i planen för småbarnspedagogik. De säger att det är mycket som de redan gör men att det finns mycket som kan göras ännu bättre. Det finns engagemang och vilja att utveckla sitt eget arbete i kyrkan. Deltagarna lyfte fram att de vill jobba för att kontinuerligt öka sin professionalitet. Samarbetet i teamet är avgörande för en kvalitativ bra verksamhet. Kvalitet i verksamheten är när man lyckats utveckla verksamheten anser en annan. En viktig sak som många deltagare  framförde, är det vardagliga  mötet med barnen. ”Ögonkontakten och att se barnen och märka att de känner förtroende för oss vuxna. Då vet vi att de är trygga”. Även den vardagliga  föräldrakontakten betonas. Då kan man stöda familjerna samt tillsammans fostra barnen. Deltagarna anser att de har en direkt utvärdering från barnet i vardagliga möten under dagen. Dagklubbsarbetet är en verksamhetsform som deltagarna känner starkt för. När det sedan är fråga om att göra egen läroplan, verksamhetsplan eller gruppens egen plan beror det på hur församlingens barnverksamhet ser ut. Någon slags verksamhetsbeskrivning behövs för att planera och genomföra en bra småbarnspedagogik i församlingen. Dokumentet ”Barnen i församlingen”  är ett aktuellt dokument som kan användas parallellt med grunderna för planen för småbarnspedagogik. Det framkom under tillfällena att det är viktigt att synliggöra småbarnspedagogiken i församlingarna.

Samarbete med dagvården

”Grunderna för planen för småbarnspedagogik” beskriver hur samarbetet mellan församlingen  och småbarnspedagogiken i samhället ska se ut i framtiden. Samarbetet stöds av broschyren: https://skolanochkyrkan.evl.fi/92-broschyr-om-forsamlingen-som-samarbetspartner. Deltagarna upplever att broschyren är ett bra hjälpmedel både för kyrkans medarbetare och dagvårdspersonalen. ”Den tydliggör vad vi kan göra när vi besöker daghem och förskolor”. Samarbetet mellan kyrkan och daghem är god  i Svenskfinland. ”Vi får besöka dem och de deltar i jul- och påskkyrkor”. Ännu har samarbetet inte påverkats av det förändrade sätt som åskådningsfostran innebär i daghem. Det förändrade samarbetet med dagvården  bekymrar deltagarna. Det som förändras är att att alla barn får vara med när församlingens representant besöker daghemmet och att åskådningsfostran innebär ett helhetsbetonat arbetssätt. Men under diskussionens gång var det några som sa att ”vi vill ändå gå till daghem och fortsätta det goda samarbetet med daghem genom att följa de riktlinjer som ”Grunderna för planen för småbarnspedagogik” föreskriver”.

Vill göra ett kvalitativt bra jobb

”Vi vill göra vårt arbete med barn i kyrkans barnverksamhet bra för att familjerna ska välja kyrkans barnverksamhet” är en röst  från dagarna. Därför vill vi följa de allmänna pedagogiska målen som Grunderna för planen för småbarnspedagogik föreskriver. Deltagarna poängterar att de vill utvecklas professionellt och jobba för att barnen och familjerna i kyrkans barnverksamhet får den bästa småbarnspedagogiken. Responsen från deltagarna efteråt är tacksamhet och att ha fått bekräftelse för det arbete som de utför. Det var flera som uttryckte att de fått en klargörande, vägledande och för dem nödvändig information under dagen. Dessutom fick de inspiration i det fortsatta arbetet samt hjälp med att fortsatta diskutera i arbetsteamet om kyrkans småbarnspedagogik och hur den kan utvecklas i den egna församlingen. På många orter var det glada, ivriga och förväntansfulla deltagare. För oss som var ansvariga för tillfällena värdefullt att möta alla deltagare och kunna ge dem upplysningar om vad som är på gång  och vara lyhörda för de anställda i församlingen och deras vardag. Efteråt infann sig en känsla av tacksamhet för det arbete som utförs och glädje över att det finns en vilja att utveckla det egna arbetet kontinuerligt. Tillsammans går vi vidare!

Suomenkielinen kooste:

Osallistujien ajatuksia Vasu -päivillä Porvoon hiippakunnassa

  • Vasun pedagogiset tavoitteet koetaan mielekkäiksi
  • Työntekijät ovat sitoutuneita omaan työhönsä ja haluavat kehittää omaa työtään
  • Laatu näkyy toiminnassa
  • Työyhteisön yhteistä toimintatapaa korostetaan
  • Onnistumme kehittämään omaa työtämme
  • Näemme ja kohtaamme jokaisen lapsi yksilönä
  • Yhteistyö vanhempien kanssa on tärkeää
  • Päiväkerhotoimintaa korostetaan
  • Kokemus,  että tulevaisuudessa olisi hyvä tehdä kehittämissuunnitelma
  • Yhteistyö päiväkotien kanssa on hyvää
  • Halutaan jatkaa uudistuvaa yhteistyötä Vasun periaatteiden mukaisesti
  • Neljän korin esite on hyvä työväline
  • Vasun mukainen kehittäminen on tärkeää myös siksi, että perheet voisivat valita seurakunnan varhaiskasvatuksen tulevaisuudessakin

Teksti: Mirva Sandèn                                                                                                                              Kuva: Sanna Krook, Kirkon kuvapankki

 

Katsomuskasvatuksen yhteistyö

Miten uusi vasu muuttaa yhteistyökäytäntöjä?

Tämän kevään aikana on eri hiippakunnissa järjestetty Vasu-päiviä. Niissä on pohdittu yhdessä Vasun mukanaan tuomia muutoksia seurakunnan ja kunnan varhaiskasvatuksen yhteistyöhön. Eri puolilla Suomea pohditaan samoja asioita. Yksi keskeisimmistä kysymyksistä on ollut Vasun vaikutus yhteistyöhön:

Miten Vasu muuttaa seurakunnan ja päiväkodin yhteistyötä elokuusta alkaen? Minkälaisia ovat seurakunnan varhaiskasvatuksen vierailut päiväkodissa tulevaisuudessa?

Uusi Vasu todellakin muuttaa seurakunnan ja kunnan varhaiskasvatuksen yhteistyökäytäntöjä. Joistakin käytännöistä on luovuttava ja mietittävä uudenlaisia yhteistyön muotoja. Tämä voi aiheuttaa seurakunnan työntekijöissä surua ja haikeutta. Samalla se antaa kuitenkin myös mahdollisuuden työn kehittämiselle.

rose-window-strasbourg-cathedral-strasbourg-france-45975

Varhaiskasvatus on uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitouttamatonta.  Sen sisältämä katsomuskasvatus on luonteeltaan yleissivistävää ja tarkoitettu kaikille lapsille. Katsomuskasvatuksen myötä päiväkodissa tutustutaan niihin uskontoihin ja katsomuksiin, joita lapsiryhmässä on läsnä. Vastuu katsomuskasvatuksesta on päiväkodin henkilöstöllä. Tästä syystä seurakunnan pitämät hartaudet, kynttilähetket, pyhäkoulut tai pikkukirkot eivät ole Vasun mukaista toimintaa eikä niitä voi jatkossa enää järjestää päiväkodissa. Koko varhaiskasvatuksen ja erityisesti katsomuskasvatuksen lähtökohtana on, että toiminta on mahdollista kaikille – jokaisen lapsen tausta ja katsomus otetaan huomioon eikä eri katsomuksia aseteta eriarvoiseen asemaan.

Pedagogiikkaa unohtamatta

Uusi Vasu korostaa erityisesti pedagogisia lähtökohtia. Siksi on pohdittava seuraavia kysymyksiä: Miten seurakunnan työntekijän vierailu päiväkodissa tai muu yhteistyö nivoutuu päiväkodin omaan pedagogiseen ja ilmiölähtöiseen toimintaan? Mikä pedagoginen perustelu löydetään seurakunnan vierailulle – tai päiväkodin vierailulle seurakunnan tiloissa? Miten mahdollisen vierailun aihe liittyy päiväkodissa käsiteltäviin ja ajankohtaisiin teemoihin? Seurakunnan puolelta on tärkeää pohtia, millä tavalla asioita käsitellään. Voidaanko esim. pyhäinpäivän teemoja käydä yhdessä lasten kanssa niin, että tilaisuuteen voivat osallistua kaikki lapset vakaumuksesta riippumatta. On tärkeää muistaa, että katsomuskasvatukseen liittyvässä yhteistyössä tilanteisiin ei liity uskonnon harjoittamista, vaikka oltaisiinkin kirkon tiloissa (esim. kirkkoon tai hautausmaahan tutustuminen).

Vuodenkiertoon liittyvät tapahtumat ja juhlat (joulu, pääsiäinen, pyhäinpäivä jne.) ovat osa suomalaista kulttuuria ja niitä on tärkeä käsitellä myös lasten kanssa. Niillä on kristilliset juuret ja siten yhteistyö seurakunnan kanssa on luontevaa. Seurakunnan työntekijät voivat osaamisellaan tukea päiväkodin henkilöstöä sekä tarjota esim. materiaalia, keskustelutukea, oppimisympäristöjä jne. Yhteistyön muodot sovitaan aina paikallisesti päiväkodin toiveista ja tarpeista lähtien.

Toiminnan rikastuttamiseksi ja katsomuskasvatukseen liittyen seurakunta voi tarjota myös uskonnollisia tilaisuuksia (esim. joulu- ja pääsiäiskirkko). Näihin tilanteisiin saa liittyä uskonnon harjoittamisen elementtejä (rukous, uskontunnustus, virsi, siunaus jne.). Tilaisuuksia on hyvä miettiä, suunnitella ja toteuttaa yhdessä päiväkodin kanssa. Näiden tilaisuuksien rinnalla tarjotaan korvaava toiminta, joka ei sisällä uskonnon harjoittamista. Vaikka tämän korvaavan toiminnan järjestäminen on päiväkodin tehtävä, voi seurakunta yhteistyökumppanina olla tukena myös sen miettimisessä ja järjestämisessä.

Neljän korin malli on hyvä apu yhteistyötä pohdittaessa

Pohdittavaksi: Onko teidän seurakunnassa jo käyty yhteistyöneuvotteluja kunnan varhaiskasvatuksen kanssa  tulevan syksyn yhteistyöstä?

Teksti: Raija Ojell

Kuvat: Pexels

Vuosikello pedagogisen johtamisen tukena

Mistä aikaa pedagogiselle johtamiselle?

Pedagogiselle johtamiselle on tärkeä varata riittävästi aikaa. Arki on usein hektistä ja kun kokoonnutaan yhteen tiiminä, niin aikaa menee erilaisten käytännön asioista sopimiseen. Tällä hetkellä on kirkossa menossa isoja muutoksia ja uudistuksia, jotka vaativat aikaa kouluttautumiselle ja keskustelulle. On siirrytty Kipaan (Kirkon palvelukeskuksen asiakkaaksi). Tilastouudistus vaatii oman aikansa. Monissa seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä on meneillään erilaisia myös rakenneuudistuksia, jotka tuottavat paljon erilaisia kehittämiskysymyksiä.

Kaikkien näiden uudistusmyllerrysten keskellä on kuitenkin hyvä varhaiskasvatuksen ja perhetoiminnan tiimeissä istua välillä alas ja pohtia pedagogiikkaa. Millaisella pedagogisesti suunnitellulla toiminnalla kohtaamme ja mahdollistamme kirkon varhaiskasvatuksessa mukana olevien lasten ja heidän perheiden osallisuuden? Miten perheet voisivat osallistua toiminnan suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin? Entä millä tavoin hyödynnämme saatua palautetta? Millainen on tiimimme pedagoginen ajattelu suhteessa uuteen Vasuun?

StockSnap_9EDKM32TVC (1)

Pedagogiselle johtamiselle on hyvä luoda selkeä, yhteisesti sovittu rakenne

Vuosikelloajattelu on hyväksi havaittu työväline myös pedagogiseen johtamiseen. Yksi tapa aloittaa vuosikellon rakentaminen, on kysyä: Missä kohtaa kuukausittain ja vuosittain pedagogiikan asiat ovat erityisesti esillä? Alla on esimerkki  pedagogisen johtamisen vuosikellosta päiväkerhotiimissä, jossa on noin 30 päiväkerhoryhmää ja noin 35 lastenohjaajaa. Myös muunlaisia vuosikelloja voi olla. Olennaista on löytää vuosikello, joka parhaiten palvelee oman koko tiimin pedagogiikan johtamista ja toteutumista.

Elokuu: Kauden aloituspäivissä on koulutuspäivä, jossa sovitaan kyseisen kauden painopisteet toiminnassa ja pedagogiikassa. Esimerkiksi kaudelle 2017- 2018 – Rauha, Suomi 100 v. ja uusi Vasu (kielellisen kehityksen vahvistaminen, mahdollinen yhteistyö kaupungin varhaiskasvatuksen kanssa – lorutus- ja runoidea), lisäksi koulutusta koetuista tarpeista käsin. 

Päiväkerholaisiin ja heidän vanhempiinsa tutustuminen (ensimmäisessä päiväkerhokerrassa 2 tunnin tutustuminen), lasten ja perheiden osallisuus toiminnan suunnitteluun: päiväkerhotiimissä pohditaan tapoja, jotka mahdollistavat lasten ja perheiden osallistumisen.

Syyskuu: Toimintasuunnitelmien (toimintasuunnitelmalomake/ryhmävasulomake) työstäminen ja päiväkerhojen lapsille lyhyt kysely (n. 10 kysymystä, näkökulmana osallisuus).

Lokakuu: Päiväkerhotiimi; koulutusta Vasusta ja ympäristöasioista (tai myös muuta tarpeen mukaan), kerhokierros n. 15 kerhoa – havainnointia, keskustelua ja palautetta kerhoryhmästä.

Marraskuu: Kerhokierros n. 15 kerhoa – havainnointia, keskustelua ja palautetta kerhoryhmästä.

Joulukuu: Koko syksyn arviointia toimintasuunnitelman pohjalta – laadunarviointi -kysely vanhemmille.

Tammikuu: Kauden aloituskoulutus – huomioidaan syksyn 2017 arvioinnit ja vanhempien palaute, Vasu-sisältöä ja Rauha-teema.

Helmi-maaliskuu: Kehityskeskustelut, joissa on pedagogiikkaan painottuvia kysymyksiä ja huomioitu ammatillinen kasvu ja kehittyminen sekä koulutus.

Huhtikuu: Vasu- teemoja, mahdollinen kerhokierros  tarpeen mukaan.

Toukokuu: Arviointi suhteessa toimintasuunnitelmaan ja mahdollisesti kysely vanhemmille, lapsilta palautetta esim. vanhemmat haastattelevat omaa lastaan/piirtäminen (näkökulmana leikki). Kooste kaikista eri palautteista ja niiden hyödyntäminen kaikkien lastenohjaajien koulutuksen suunnittelussa.

Kesäkuu: Syksyn koulutusten suunnittelu.

Johtaminen_blogi

Kehityskeskusteluista onnistumiskeskusteluihin

Kehityskeskustelut ovat yksi pedagogisen johtamisen väline. Olemme omassa varhaiskasvatuksentiimissämme kokeilleet viime vuosina uutta tapaa toteuttaa kehityskeskustelut eli olemme siirtyneet onnistumiskeskusteluihin. Tällöin kehityskeskustelu on lähtenyt liikkeelle työssä onnistumisesta. Olennaista on, että keskustelu ja kysymykset sidotaan konkreettiseen asiaan eli tässä tapauksessa “Perhe edellä” -teemaan, joka kauden painopiste työssämme.  Ensimmäinen kysymys on: Miten kuvailisit onnistumista Perhe edellä – teeman toteuttamisessa työssäsi? Onnistumisesta keskustelu etenee niin, että lastenohjaaja saa vapaasti kertoa, mikä teki tämän onnistumisen mahdolliseksi työssä. Lisäksi keskusteltiin kyvyistä ja taidoista, jotka mahdollistivat onnistumisen. Puhuttiin myös taidoista, joita työntekijä halusi oppia lisää. Keskustelua laajennettiin myös työntekijän ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin, jotka ovat myötävaikuttaneet erilaisten taitojen oppimisessa. Seuraavissa kysymyksissä siirryttiin asenteisiin: Mikä oli työntekijän oma asenne ja miten se näkyi toiminnassa? Puhuttiin arvoista: Mitkä ovat työntekijän arvot? Mitä asenteesi kertoo sinusta ja sinun arvoistasi? Pohdittiin myös sitä, miten työntekijän kykyjä voitaisiin työyhteisössämme käyttää muullakin tavalla. Lastenohjaaja sai pohtia, mitä uutta voisimme kehittää. Mietittiin, ketkä työyhteisössä auttoivat onnistumaan ja ketä työntekijä haluaa kiittää onnistumisestaan.

Kun kehityskeskustelun painopiste on myönteisissä onnistumiskokemuksissa ja katse on tulevaisuudessa ja kehittämisessä,  niin keskustelun luonne muuttuu työyhteisöä rakentavaksi ja työntekijän osaamista vieläkin vahvemmin arvostavaksi. Jokainen yksittäinen työntekijä on omilla arvoillaan, asenteillaan, suhtautumisellaan, osaamisellaan, osallisuudellaan ja onnistumisellaan tärkeä kirkon varhaiskasvatuksen toteuttaja ja tämä on tärkeää saada näkyviin kehityskeskusteluissa. Onnistumiskeskustelun voisi käydä myös niin, että näkökulmana on uusi vasu. Miten kuvailisit onnistumista Vasu2017 -teeman toteuttamisessa työssäsi? Tai miten kuvailisit leikkiin painottuvan pedagogiikan onnistumista työssäsi?

 
Teksti: Jasmin Nisunen
Kuvat: StockSnap ja Satu Reinikainen